Kun luin ensimmäistä kertaa Martin Seligmanin ja Steven Maierin 1960-luvun lopulla tekemästä opitun avuttomuuden kokeesta, mieleeni tuli heti tarina lapsuudestani.

Isoisälläni oli maatilallaan aasi. Joka päivä hän sitoi aasin ruokokasviin – ohueen ja heikkoon kasviin, joka ei todellisuudessa olisi voinut estää aasiparkaa liikkumasta. Köysi oli todellinen, mutta ruoko oli niin heiveröinen, että aasi olisi voinut helposti vapautua pelkästään liikauttamalla päätään. Silti se ei koskaan yrittänyt. Se näki köyden ja oletti olevansa sidottu, eikä koskaan kyseenalaistanut tilannetta. Se vain seisoi paikallaan ja hyväksyi tilanteensa.

Kokeessa Seligman ja Maier jakoivat koirat kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä sai hallittavissa olevia sähköiskuja, toinen sai hallitsemattomia sähköiskuja ja kolmas ryhmä ei saanut mitään. Myöhemmin kaikki koirat laitettiin laatikkoon, josta ne pystyivät pakenemaan sähköiskuja hyppäämällä matalan esteen yli. Ne koirat, jotka olivat kokeneet hallitsemattomia sähköiskuja, eivät edes yrittäneet paeta — ne olivat oppineet, ettei mikään mitä ne tekevät vaikuta tilanteeseen. Ne vain makasivat ja kestivät kivun.

Tämä sai minut ajattelemaan, kuinka monet ihmiset elävät samalla tavalla tänään. He kokevat olevansa “sidottuja” tilanteisiin, jotka eivät oikeasti pidä heitä kiinni. Aiemmat epäonnistumiset tai pettymykset ovat saaneet heidät lopettamaan yrittämisen. He eivät aloita asioita, eivät haasta itseään, vaan hyväksyvät tilanteet sellaisina kuin ne ovat – vaikka vapaus tai muutos olisi vain pienen askeleen päässä.

Aasilla olisi ollut voimaa lähteä pois. Koirat olisivat voineet hypätä. Mutta niiltä puuttui usko.
Ja ehkä siinä on tärkein opetus:
Ei aina köysi pidä meitä paikoillaan… joskus se on vain sen muisto.